Suomi hävisi sunnuntai-iltapäivänä MM-kisojen toisen ottelunsa Kazakstania vastaan voittomaalikilpailun jälkeen lukemin 1–2. Kazakstan teki ottelussa tuplahistoriaa, sillä se onnistui raapimaan ensimmäistä kertaa historiassa Suomelta sekä yksittäisen pisteen että voiton.
Shokkituloksen ei kuitenkaan tulisi vaikuttaa liikaa Suomen turnauksen kokonaiskuvaan, sillä tietyt asiat pelissä paranivat tappiosta huolimatta. Laukaukset 51-20 voittanut Suomi kaatui Kazakstanin maalilla kerta toisensa jälkeen kiekon eteen venyneeseen Nikita Boyarkiniin.
Suomen paras ketju oli jälleen Hannes Björnisen sentteröimä nelosvitja. Koko joukkueella riittää kuitenkin edelleen parannettavaa kiekollisessa huolellisuudessa, puhumattakaan viimeistelystä. Varsinaisella peliajalla Leijonat voittivat maalipaikat tasakentällisin 14-3. Hieman paremmalla viimeistelyllä Suomella olisikin nyt kuusi pistettä kasassa, eikä orastavasta katastrofista olisi tietoakaan.
Tämän turnauksen alussa on Suomen osalta jotain samaa verrattuna kevään 2019 MM-kisojen alkusarjaan. Silloin kuului parkua isoimpia medioita myöten, kuinka tylsästi Suomi pelasi heittopussimaita vastaan. Tarkoituksena oli kehittää joukkueen peliä turnauksen loppua varten, eikä miellyttää katsojia maali-iloitteluilla ennalta heikompia vastustajia vastaan. Tämä ajatus ei ole muuttunut mihinkään tässä turnauksessa.
Urheilussa mikään ei kuitenkaan tule annettuna ja Kazakstan ansaitsi voittonsa. Vaikka Suomi hallitsi peliä, toteutti Kazakstan omaa peliänsä erinomaisesti. Se suojeli puolustusalueella keskustaa todella tiiviisti, eikä Suomi päässyt sinne toistettavasti pelatessaan hyökkäysalueen hyökkäyspeliä.
"Vedetään aika seiftiä tällä hetkellä. Olisi pitänyt saada enemmän maaleja, paikkoja oli."
Petri Kontiolan kommentissa tiivistyi Suomen pelin ongelma. Vaikka Suomi vietti pitkät tovit kiekon kanssa hyökkäysalueella, se päätyi laukomaan pääosin keskustan ulkopuolelta. Kun Suomi pääsi maalipaikkoihin, ne syntyivät sellaisista tilanteista, joissa Boyarkinin ei tarvinnut tehdä sivuttaisliikettä torjuakseen.
Suomen päätypelisapluuna tuottaa osaltaan maalipaikkoja, mutta jotain yllätyksellisyyttä keskustaan murtautumiseen olisi hyvä keksiä jatkoa ajatellen. Ongelma ei ole iso, mutta hyvin oleellinen ja sen korjaaminen vaatii tiettyjä säntillisiä lisäyksiä hyökkäyspelaamiseen.
Yksityiskohdissa tapahtui kehitystä
Isossa kuvassa Suomen pelaamisessa ei tapahtunut mitään erityisiä muutoksia, vaan se pelasi tuttua peliään niin hyökkäysalueella kuin puolustusalueella. Keskialue ylittyi kaistoja pitkin kontrollilähtöjä ja päätykiekkoja hyödyntäen. Suomi ylitti hyökkäyssiniviivan kiekolla peräti 35 kertaa. Myös Anton Lundellin viimeistelemä maali oli jälleen pelitapamaali.
Puolustusalueen puolustuspelissä Suomi toteutti tuplauksia täsmällisemmin kuin Yhdysvaltoja vastaan. “Noppavitosen” keskellä ollut sentteri luki peliä hyvin ja irtosi paikan tullen apuihin laitaan tai kulmaan. Tietyillä pelaajilla tuntuu kuitenkin olevan puolustusalueella haasteita. Esimerkiksi Oliwer Kaskelta toivoisi näkevän tasaisempaa ja varmempaa puolustuspelaamista sekä kiekollista suorittamista.
Suomi toteutti myös kaksivaiheista karvauspeliään Yhdysvallat-ottelua laadukkaammin. Suomen prässipelaaminen toi hyvän määrän kiekonriistoja ja tilanteet, joissa ei kannata enää myöhässä lähteä prässäämään vaan on parempi vetäytyä keskialueelle, tunnistettiin tällä kertaa paremmin. Välillä ykkönen oli jo liki maaliviivalla, kun se teki päätöksen peruuttaa keskialueelle trapiin.
Myös keskialueen ohjauspelin toteuttaminen oli parempaa. Yhdysvaltoja vastaan Leijonien trap oli hieman väljä ja sen ohi pääseminen ei ollut erikoinen temppu. Kazakstania vastaan Suomi pelasi 19 kappaletta trapia painotuksen vaihdellessa keskikaistan ja laitojen välillä. Usein kyseiset painotukset olivat myös tilanteeseen sopivia.
Leijonat kohtaavat seuraavaksi tiistai-iltana Norjan, joten Jukka Jalosella ja kumppaneilla on hetki aikaa jumpata Suomen pelaamista paremmaksi ennen seuraavaa koitosta.
