Jääkiekkoliitto pönkitti urheilunationalistista tarinaansa palkkaamalla Mikko Koivun U20-maajoukkueen valmentajaksi

Mikko Koivu nimettiin vastikään Suomen alle 20-vuotiaiden maajoukkueen valmennustiimiin, jota johtaa päävalmentaja Antti Pennanen. Valinta oli sikäli yllättävä, että Koivu lopetti vasta pelaajauransa eikä ole valmentanut aiemmin. Mutta urheilulliset ja valmennukselliset tekijät saattavat olla sivuseikka hänen valinnassaan.

Murskataan alkuun yksi merkittävin argumentti, jota Koivun pestaamisen yhteydessä voisi käyttää ja jolla sitä on voitu selittää. Jääkiekkoliitolla on ollut jo pidempään linjaus, kirjoitettu tai kirjoittamaton – joka tapauksessa sitä on noudatettu viime vuosina –, siitä, että nuorten maajoukkueiden valmennuksessa on merkittävää pelaajakokemusta. Eli valmentaja tai valmentajia, jotka ovat pelanneet uralla riittävän korkealla tasolla riittävän pitkään.

Ensinnäkin linjaus, jos ja kun sellainen on olemassa, on vain linjaus, ei luonnonlaki. Jos se todetaan huonoksi, linjaus muutetaan. No, Jääkiekkoliitto ei ole näemmä huippu-urheilujohtajan virkaa jakavien Jukka Jalosen ja Antti Pennasen johdolla niin tehnyt, joten linja on näemmä todettu toimivaksi.

Periaatteessa linjaus jättää aukkoja ja kysymyksiä. Jos perusteena käytetään sitä, että ensisijassa vain kokenut pelaaja voi tuoda valmennukseen pelaajanäkökulmaa ja toimia pelaajien henkilökohtaisena apuna, mitä se konkreettisesti sitten ikinä tarkoittaakaan, peruste kaipaa lihaa luiden ympärille. 

Entinen huippupelaaja voi olla näissä asioissa erittäin hyvä, mutta lähtökohta on väärä, jos prioriteetti on pelaajaura. Ykkösprioriteetti pitäisi olla osaaminen, jos toimitaan uskottavasti huippu-urheilun ja tehokkuuden periaatteiden mukaisesti. 

Mihin Jääkiekkoliitto pohjaa linjauksensa, että nimenomaan täytyy olla kokenut ex-pelaaja ollakseen tässä hyvä?

Verrattuna siis esimerkiksi siihen, että tilalla olisi kouluttautunut ja kokenut valmentaja. Eikö Jääkiekkoliitto usko omaan koulutukseensa ja koulutettuihin valmentajiin vai puuttuuko koulutuksesta jotain sellaista sisältöä, jonka ihminen voi kerryttää vain pelaamalla jääkiekkoa riittävän pitkään riittävän korkealla tasolla? 

Isossa kuvassa nämä kysymykset vievät kohti johtopäätöstä, että jääkiekko ei ole pelinä, lajina ja valmennuksellisten sisältöjen ja vaatimusten osalta erittäin spesifisti ja yksityiskohtaisesti jäsennelty, kehitetty ja hiottu kokonaisuus. Tällöin olisi mahdollista, että valmennuksellista lisäarvoa voi tuoda välittömästi peliuransa päättänyt pelaaja.

Pelaaminen ja valmentaminen ovat kaksi eri asiaa. Yleisenä kehityskulkuna voidaan nähdä se, että mitä spesifimmiksi valmennusprosessit hiotaan, sitä vaikeampaa on hypätä suoraan valmentajaksi peliuran jälkeen.

Toisekseen Koivun kohdalla liiton linjaus pelaajakokemuksesta valmennuksessa vuotaa jo siinä kohtaa, että Antti Pennasen valmennustiimissä oli ennestään paljon pelaajakokemusta. Antti Miettinen pelasi yli 500 ottelua NHL:ssä, mutta ilmeisesti se ei riitä. Ville Mäntymaakin pelasi komean uran SM-liigassa.

Pelaajauran tuomaa kokemusta valmennuksellisesta näkökulmasta ei tietysti sovi aliarvioida, sillä jos ihminen elää ja hengittää huipputasolla 20 vuotta pelkästään jääkiekkoa, kyllähän siitä kaiken järjen mukaan jotain jää hänelle käteen. Joskin ei myöskään sovi yleistää, sillä on hyvin paljon kiinni ihmisen kognitiivisista kyvyistä, kuinka hyvin hän kykenee peliuran aikana rakentamaansa hyödyntämään valmentajana. Ja ylipäätään onko peliurallaan rakentanut mitään kestävää valmentamista ajatellen.

Koivu on peliurallaan rakentanut sisäistä jääkiekkoinfrastruktuuriaan: käsitystä pelistä, kilpailemisesta, pelaamisesta, taktiikoista, fysiikasta, mentaalipuolesta ja niin edelleen. Todennäköisesti Koivun infrastruktuuri on tässä kohtaa verrattain laadukas. Ei hän muuten olisi voinut toimia NHL-seuran kapteenina. Eikä häntä muuten otettaisi Nuorten Leijonien valmennukseen, ainakaan toivon mukaan.

Erityisesti Koivun kohdalla yksi käytetty argumentti liittyy nimenomaan kapteeniuteen peliuran aikana. Ajatellaan, että joukkueen johtaminen kaukalossa ja vaihtopenkillä pelaajan asemassa olisi erinomainen koulu kohti valmentajuutta.

Voi olla, jälleen asia lienee melko yksilöllistä. Mutta muutos, jonka Koivukin tulee huomaamaan, on sittenkin aika iso. Jos aiemmin pystyi johtamaan joukkuettaan ja opastamaan nuoria pelaajia pelissä elämisen kautta, nyt perspektiivi siirtyy etäämmälle. Monet asiat, sisällöt ja vinkit syntyvät fiksulla pelaajalla luonnostaan, kun hän itse pelaa peliä: aistii sitä, laskelmoi, havainnoi dynamiikkaa. Niin kuin Koivu fiksuna pelaajana teki.

Sen sijaan valmentajana, kun pelaaja ei kaukalossa olekaan luistimet jalassa mukana, prosessi informaation keräämiseen muuttuu. Asioita ei välttämättä tupsahtelekaan eteen. Voi olla vaikea havainnoida penkiltä käsin olennaisia asioita. Tarttuukin epäolennaisuuksiin.

Tärkeä kiinnitys

Hypätään hieman syvemmälle pohdinnassa, koska aihe on kiehtova. Mitä tulee Koivun palkkaamiseen, taustalla voi olla, ja todennäköisesti onkin, muitakin tekijöitä kuin huippu-urheilu.

Kenties sellainen isompi kysymys tässä kohtaa on se, että mikä on Suomen U20-maajoukkueen, Nuorten Leijonien, funktio? Miksi se on olemassa? 

Nopea vastaus on tietysti se, että muillakin mailla on ja ikäluokassa järjestetään maailmanmestaruuskisat, joten on luonnollista, että Suomellakin on U20-joukkue. Emme tyydy nyt nopeaan vastaukseen. Perusfundamentti on toki tuossa. Kansainvälinen jääkiekkoliitto on päättänyt, että kyseisessä ikäluokassa pelataan MM-kisat. Maat sitten kasaavat joukkueet ja pelaavat.

Mutta toiminta ja U20-ympäristö voivat tarjota maan kiekkoilulle muutakin kuin pelkät yhdet MM-kisat ja -pelit.

Mikko Koivu valittiin Nuorten Leijonien valmennustiimiin, koska hän on Mikko Koivu. Mikko Koivu on kevään 2011 maailmanmestari. Useissa arvokisoissa Leijonien kapteeni. Yksi Suomi-kiekon suurista.

Mikko Koivu on tavallaan erittäin tärkeä kiinnitys Jääkiekkoliitolle. Tai ainakin niin voidaan uskotella itsellemme. Hänet voidaan nähdä olevan osa kulttuuriperintöä. Tarinaa, jota abstraktilla tasolla suomalainen jääkiekko itse itsestään rakentaa.

Tarinan eheyden ja kiinnostavuuden kannalta Jääkiekkoliitolla lienee jonkinlainen intressi saada tunnettuja entisiä pelaajia ensinnäkin pitäytymään jollain tavalla jääkiekon parissa ja vielä erityisemmin sellaisissa tehtävissä, joissa he säilyisivät valokeilassa. Mikäpä siis sen merkittävämpi rooli pelaajauran jälkeen kuin valmentajan ura. Valokeila on taattu. Sen sijaan jossain liiton tai muun organisaation hallituksissa ja työryhmissä istumalla päätyy todennäköisesti valokeilojen ulkopuolelle.

Olisiko suomalaisessa jääkiekossa enemmän sähköä, jos Leijonien päävalmentajan paikkaa havittelisivat sellaiset, tässä tapauksessa kuvitteelliset, huippuvalmentajat kuin Teemu Selänne, Jari Kurri ja Saku Koivu?

No, jos NHL-tähdelle tarjoaa sitten valmennustehtäviä ensin D-junioreista, kuinka todennäköisesti hän sellaiseen tarttuu? Vai toteaako hän, että voi tässä muutakin tehdä uran jälkeen kuin aloitella valmentajauraa nollista? Sen sijaan, jos paikkaa tarjotaan heti riittävän uskottavasta ja profiililtaan korkeasta ympäristöstä, jollaiseksi U20-maajoukkue voidaan lukea, onko tarttumisen todennäköisyys korkeampi?

Ajatusmalli on tietysti laiska. Ei valmentajan, tai no, myöskin valmentajan, mutta ehkä nimenomaan rekrytoijan kannalta, tässä tapauksessa siis Jääkiekkoliiton. 

Koivussa saattaa myös olla ihan oikeaa valmentajapotentiaalia, mutta varmaksihan sitä ei kukaan, ei edes Antti Pennanen, voi sanoa, koska Koivu ei ole valmentanut minuuttiakaan elämässään – ainakaan sen verran mainittavasti, että siitä löytyisi kirjaus Elite Prospectsista.

Siihen nähden Koivun rooli – ainakin siinä muodossa, joka julkisuuteen ensitiedossa kerrottiin – on varsin laaja ja merkittäväkin. Pennasen mukaan Koivu tulisi vastaamaan erikoistilanteista ja ”pelaajien henkilökohtaisesta auttamisesta”. Erikoistilanteiden, jotka ovat voittamisen kannalta aivan elintärkeä osa-alue. Vastuu on iso. Jos ali- ja ylivoimat menevät tosiaan valmentajanoviisin harteille, ratkaisu on eittämättä mielenkiintoinen.

Leijonien Youtube-kanavalta löytyvässä haastattelussa Koivu antoi ymmärtää, että rooli selkeytyy ajan myötä. Eli toisin sanoen Mikko Koivu haluttiin mukaan, koska hän on Mikko Koivu.

Juhlallisuuksia ja rituaaleja

Funktioita Suomen U20-maajoukkueelle tuon perusoletuksen – eli nuorten MM-kisamenestuksen – takaa voidaan listata pääpiirteittäin kolme: pelaajien sitouttaminen Leijonat-perheeseen ja suomalaiseen jääkiekkoon, huippupelaajakehitys ja valmentajien ponnahduslauta. 

Nämä kolme toteutuvat, tiedostaen tai tiedostamatta, U20-joukkueen toiminnassa. Mutta olennainen kysymys on, mikä näistä kolmesta on kaikkein tärkein tavoite? Ja ennen kaikkea, mistä Koivun palkkaaminen kielii?

Lähdetään tästä urheilunationalistisesta näkökulmasta liikkeelle, koska itse asiassa Koivun palkkaaminen kytkeytyy nimenomaan siihen. Nuorten pelaajien Leijonapolku huipentuu U20-maajoukkueeseen ja nuorten MM-kisoihin. 

Polku alkaa 15-vuotiaana Pohjola-leirillä, jossa olennaisena rituaalina nuoret jääkiekkoilijat vannovat juhlallisesti Leijona-valan ja sen jälkeen pukevat Leijona-paidan päälle. Vuonna 2019 Leijona-valan esipuhujana toimi silloinen Nuorten Leijonien valmentaja Tuomo Ruutu, vuoden 2011 maailmanmestari hänkin.

Jääkiekkoliitto tarvitsee, tai ainakin se mielestään tarvitsee, putken päähän ja toki myös sen varrelle Koivun kaltaisen legendan. Miehen, joka on mennyt nuorten maajoukkueputken läpi ja ollut U20-joukkueen kapteeni aikana, kun nykyiset Leijona-polun pelaajat eivät olleet edes syntyneet. Vuoden 2011 miesten maailmanmestaruuden he toki kenties jo muistavat.

Tässä ei itsessään ole mitään vikaa, enkä varsinaisesti kritisoi tätä eetosta. Näin nuoret pelaajat Suomessa kasvatetaan tähän kansalliseen jääkiekkotarinaan ja kantamaan Leijona-paitaa. Jotta tarina ei jää abstraktiksi, tarvitaan rituaaleja sekä Koivun ja Ruudun kaltaisia eläviä hahmoja, jotka tuovat tarinan jollain tavalla todeksi. Tarina tarvitsee maskottinsa.

Leijonapolku on ollut varsin vahva ja merkittävä konsepti ylipäätään suomalaisessa jääkiekkoilussa ja tietysti myös maajoukkueiden arvokisamenestyksessä.

Se, kuinka merkittävää roolia tällainen tarina ja sen konkretisoiminen 2000-luvulla syntyneissä ja kasvaneissa pelaajissa näyttelee, on tietysti toinen kysymys. Sopii pohtia, kuinka vahvasti nuoret jääkiekkoilijat identifioivat nyt ja tulevaisuudessa itseään kansallisuuden kautta. Kun urheilussakin – jääkiekko toki lienee melko jonon hännillä – valtioiden rajat ja nationalismi häilyvät muun yhteiskunnan jälkijunassa, tällaiset rituaalit voivat olla lähitulevaisuudessa jäänne, vanhaa maailmaa.

Onko se, että Mikko Koivu valmentaa nuorta pelaajaa maajoukkueessa, tälle kyseiselle nuorelle pelaajalle se ratkaiseva kytkin siinä, ettei hän tulevaisuudessa kieltäydy maajoukkue- ja MM-kisakutsuista vaan saapuu rinta rottingilla toukokuussa pitkänkin kauden jälkeen edustamaan Leijonia? Saavuttaako nuori pelaaja jonkinlaisen muuten saavuttamattoman transsimaisen kansallistunteen, kun nyt valmennustiimissä on mukana yksi kaikkien aikojen suomalaispelaajista?

Ehkä nuori pelaaja saattaisi arvostaa enemmän sitä, että kun hän muutaman kerran vuodessa pääsee nuorten maajoukkueen leireille mukaan, siellä olisi tarjolla maan absoluuttisesti parasta valmennusta.

Ponnahduslauta Koivulle?

U20-maajoukkue ja ylipäätään nuorten maajoukkueympäristöt ovat toimineet ja toimivat yhä tärkeinä pelaajakehitysympäristöinä pelaajien oman seura-arjen lisänä. Se, että U20-maajoukkueeseen palkataan pelaajien henkilökohtaiseksi avuksi valmentaja, joka ei ole koskaan valmentanut, ei kieli, että pelaajakehitysympäristön kehittämisessä oltaisiin aivan sata lasissa.

Eihän oikeasti kunnianhimoinen, kaikki kivet kääntävä pelaajakehitysympäristö palkkaa valmentajaksi ex-pelaajaa, joka ei ole valmentanut koskaan.

Nuorten maajoukkue on toiminut itse asiassa varsin oivana valmentajien ponnahduslautana, ja kenties Koivunkin kohdalla myös toivotaan sitä. Viimeisimpänä esimerkkinä aiemmin mainittu Ruutu pomppasi U20-valmennuksesta NHL:ään, toki varmasti paljolti kontaktiensa kautta. Mutta U20-valmennus antoi kuitenkin riittävää valmennuksellista uskottavuutta ja kokemustakin.

Jussi Ahokas eteni U20-maajoukkueen kautta kelpo Liiga-päävalmentajaksi. Karri Kivi KHL:ään. Lauri Marjamäki niin ikään Liigaan päävalmentajaksi.

Mitä Koivun pestaaminen siis kertoo U20-maajoukkueesta? Vaikka kyseessä onkin yksittäinen valinta, ne yksittäiset valinnat rakentavat kokonaiskuvaa. Jokaisella valinnalla on merkitystä.

Mikko Koivussa saattaa olla paljonkin potentiaalia valmentajana, hänellä voi olla paljonkin annettavaa Pennasen valmennusryhmään ja U20-pesti voi toimia hänelle ponnahduslautana, mutta primääritekijät hänen pestinsä taustalla liittyvät nationalistisen jääkiekkoperinteen vaalimiseen ja ylläpitämiseen.

Tarina sai maskottinsa.