Nuoret Leijonat ryösti komeita tuloksia kauden avausturnauksessaan, mutta tulokset eivät kerro koko kuvaa

Suomen U20-maajoukkueen, tuttavallisemmin Nuorten Leijonien, alkanut kausi on ollut tuloksellisesti varsin pirteä.

Tilanne on sikäli tässäkin urheilumaailman kolkassa normalisoitunut, että U20-tasolla on päästy heti loppukesällä pelaamaan normaaliin tapaan kansainvälisiä otteluita, jotka puuttuivat kalenterista oikeastaan kokonaan viime kaudella nuorten MM-kisoja lukuunottamatta. Toista kauttaan nuorten maajoukkuetta valmentavan Antti Pennasen prosessille tämä, siis kovien kansainvälisten otteluiden pelaaminen ja erityisesti vielä pohjoisamerikkalaisia vastaan, on elintärkeä asia, koska viime vuoden MM-kisoissa Kanadan pelinopeus vei Nuorilta Leijonilta jalat alta pienessä kaukalossa.

Kokemukset puuttuivat ja kokemukset tässä kohtaa kautta kansainvälisistä peleistä ovat tärkeitä opetus- ja kehityshetkiä, kun karavaania rakennetaan kohti vuodenvaihteen MM-kisoja.

Nuoret Leijonat pelasi ensin voitokkaasti heinäkuun 19. ja 20. kaksi ottelua Vierumäellä Sveitsiä ja Tšekkiä vastaan. Sen jälkeen ryhmä matkusti Yhdysvaltoihin Plymouthiin World Junior Summer Showcase -turnaukseen, jossa se kohtasi ensin Ruotsin ja sen jälkeen viidesti Yhdysvallat, joka oli turnauksessa mukana kahdella eri joukkueella White ja Blue.

Nuoret Leijonat kaapi turnauksen kuudesta ottelusta viisi voittoa. Varsin kelpo aloitus kauteen.

Maalinteon tehokkuus

Sitten katse tulosten taakse.

Ensinnäkin pelit nimenomaan pienessä kaukalossa nimenomaan pohjoisamerikkalaisia, tässä tapauksessa toki ainoastaan Yhdysvaltoja, vastaan olivat monella tapaa hyvin paljastavia. Ja varmasti sellaisia, joita Pennasen valmennus vesi kielellä pureskelee turnauksen jälkeen.

Tartutaan nyt siis nimenomaan noihin viiteen otteluun, jotka Suomi pelasi Yhdysvaltojen kahta joukkuetta vastaan.

Hyviä asioita oli paljon. Ensimmäisenä tietysti se, että Nuoret Leijonat roikkui tuloksessa kiinni joka pelissä ja voitti neljä viidestä Yhdysvaltojen joukkueita vastaan. Vaikeammatkin pelit Suomi käänsi edukseen, mikä kertoo joukkuetasolla tietysti hyvistä asioista.

Pelissä näkyivät tietyt rakenteet, kentän täytön periaatteita ja puolustuspelaamisen tiiviyttä. Erityisesti hyökkäysalueen pelaamisessa ja maalintekotilanteiden päättämisessä Nuoret Leijonat oli erinomainen: suhteessa luotuun maaliodottamaan Nuoret Leijonat teki maaleja varsin tehokkaasti.

Sitten realiteetteihin. Pelit olivat melko vaikeita Suomelle. Maaliodottamat, laukaisumäärät ja ykkössektorin maalipaikkojen määrä olivat kovin vahvasti kallellaan vastustajalle.

Parissa ottelussa Yhdysvaltojen joukkueet iskivät lähes kuuden maalin edestä maaliodottamaa Suomea vastaan. Eli Suomi oli jaloissa, mutta isossa kuvassa selvisi kontrolloimalla riittävän hyvin ykkösmaalintekosektoria. Puolustamalla siis viiden pelaajan voimin varsin hyvällä yhteiskoordinaatiolla.

Tulee huomata tässä kohtaa toki se, että Yhdysvalloilla oli tosiaan kaksi joukkuetta turnauksessa eli munia ei ollut laitettu samaan koriin.

Sandersonin keikunta

Ero maiden U20-ikäluokkien välillä syntyi ja syntyy merkittävissä määrin pelaajiston kautta. Eli Yhdysvalloilla on yksinkertaisesti parempia pelaajia. Otetaan nyt esimerkiksi vaikka Yhdysvaltojen valkoisessa joukkueessa pelannut Jake Sanderson ja Suomen Topi Niemelä.

He ovat molemmat joukkueidensa ykköspuolustajia. Molemmat ovat 2002-syntyneiden ikäluokkaa ja molemmat varattiin viime vuonna. Sanderson oli koko varaustilaisuuden viides varaus. Niemelä varattiin kolmannella kierroksella.

Niemelän urakäyrä näyttää varsin hyvältä. Häneltä voi odottaa tulevalla kaudella paljon, myös ja etenkin U20-kisoissa.

Mutta eroa on, paljonkin, siihen, kun toisella puolella siniviivalla huseeraa ikäluokan kärkipuolustaja. Sanderson on kerrassaan fantastinen puolustaja. Lisäarvo, varsin suuri sellainen, syntyy erityisesti siitä, miten hän toimii kiekon kanssa hyökkäysalueella ja kuinka hän selviää ahtaista painetilanteista viivan päällä ja laitojen lähellä. Isolla onnistumisprosentilla.

Ristiaskelluksella, painonsiirroilla, hän keikkuu siniviivalla antaen koko ajan väärää informaatiota vastustajan hyökkääjille ja luo siten jommalle kummalle siivelle edun omalle joukkuekaverilleen. Tai itselleen.

Niemelä sen sijaan tekee paljon hyviä asioita, oikeita asioita, mutta häneltä puuttuu paljon niin liikkumiseen kuin taitoon liittyviä henkilökohtaisen pelaamisen työkaluja, että pelaaminen on, sanotaanko, sellaista kiekollisen puolustajan melko laadukasta perustekemistä. Niin kuin monella muullakin suomalaispuolustajalla.

Siksi hän onkin kolmoskierroksen varaus.

Suomen normaalitilanne on se, että joukkueen kärkipuolustajana on kakkos-kolmoskierroksen pelaaja. Yhdysvaltojen normaalitilanne on se, että kärkipuolustajana on ikäluokan absoluuttisen huippukategorian pelaaja.

Nipistetty kaukalo

Laajennettakoon hieman perspektiiviä, yllä oleva toki visusti mielessä.

Millä pelin osa-alueella sitten ero joukkueiden välillä konkreettisimmin näkyi – nimenomaan viisikkotasolla? 

Erikoistilanteissa? Ei varsinaisesti. Ne ovat nykyään tällä tasolla sen verran hyvin hioittuja. Liukuhihnatavaraa, jossa isot periaatteet ja rakenteet ovat likimain joukkueesta toiseen samankaltaisia. 

Puolustamisessa? Ei sielläkään. Kakkos-kolmoskategorian pelaajat voidaan valjastaa puolustamaan vähintään yhtä laadukkaasti kuin maailman huiput.

Joten konkreettisin ero on hyökkäyspelaamisessa. Ei niinkään hyökkäyksiinlähdöissä tai hyökkäyksien kiihtyvyydessä, vaan aivan nyanssitason asioissa hyökkäysalueen hyökkäyspelaamisessa, kun peli ajautuu lähelle laitoja tai tila käy muuten ahtaaksi.

Pienessä kaukalossa usein niin juuri tapahtuu, kun tosiaan molemmin puolin on niistetty metri, kaksi pois kaukalon leveydestä. Peli siis ensinnäkin on paljon laitojen lähellä ja toisekseen, kun se on laitojen lähellä, paine tulee nopeammin, koska tilaa on vähemmän.

Avoimen jään peli ja laitojen lähellä tapahtuva peli vaativat erilaisia asioita pelaajilta. Ja kun mennään ahtaaseen tilaan lähelle laitoja, taidot ovat yhä hienomotorisempia ja ekstaktimpia, koska tilaa on vähän. 

Se, missä Yhdysvaltojen pelaajat olivat suhteessa suomalaisiin erinomaisen hyviä, on rintamasuunnan säilyttäminen. Eli kun hyökkäysalueen hyökkäyspelissä kiekko pyörii lähellä laitaa, pelaajat eivät joudu pelaamaan alituiseen katse kohti laitaa ja selkä kohti kenttää, vaan säilyttävät monipuolisten liikekuvamallien kautta jatkuvasti rintamasuunnan kohti kenttää.

Siten Yhdysvaltojen hyökkäysalueen hyökkäyspelaamisessa oli paljon varsin vaarallisia elementtejä, koska viisi pelaajaa pelasivat rintamasuunta kohti kenttää ja kiekko oli kontrollissa.

Pitää kyetä ensinnäkin ohittamaan laidan lähellä ensimmäinen paine, jotta hyökkäysalueen pelin saa rauhoittumaan. Toisekseen pelaajilla pitää olla varsin korkeatasoiset luistelu-, mailan- ja kiekonkäsittelytaidot, jotta laitojen lähellä syötöt on mahdollista ottaa haltuun rintamasuunta säilyttäen. Syötön vastaanottaminen kämmenellä ja rystyllä, samalla jatkuvan liikkeen kera, jotta peli ei pysähdy ja vastustaja ei saa paineelleen triggeriä.

Kolmanneksi tarvitaan nopeita tukiliikkeitä laidan lähelle ennen kaikkea niissä tilanteissa, kun kiekollinen ei pysty kääntymään. Pienillä siirroilla yhteistoiminnassa kiekko liikutetaan ahtaasta nopeasti isoon tilaan, ja vastustajan on vaikea katkaista hyökkäystä.

Nämä ovat sellaisia pienen kaukalon nyanssitason asioita, joissa Yhdysvaltojen pelaajat ovat suomalaisia edellä. Suomalaispelaajatkin olivat tässä kelvollisia, ja tässä asiassa on varmasti tapahtunut isoa kehitystä – niin on toki muuallakin. Onnistutavatko suomalaispelaajat ottamaan kiekon laidan lähelläkin haltuun rintamasuunta säilyättäen? Ja ennen kaikkea: onnistuuko se kahdeksan kertaa kymmenestä vai viisi kertaa kymmenestä? Säilyykö havainnoinnin fokus kentässä ja kuinka ripeästi seuraava pelitoiminto tapahtuu?

Kun pienissä asioissa jäädään hitusen jälkeen, pelinopeus ei yllä sille tasolle, missä se Yhdysvalloilla oli.

Marginaalit ovat kaventuneet

Tulevien nuorten MM-kisojen ja niiden menestyshaaveiden osalta yllä mainittu ei hetkauta vaakakuppia suuremmin. Ero ei tietysti ole kovin iso Suomen ja esimerkiksi Yhdysvaltojen välillä, mutta sitä on. Ja jos Suomi aikoo pelata maailmanmestaruudesta vuodenvaihteessa Kanadassa pienessä kaukalossa, sen on todennäköisesti pystyttävä voittamaan ainakin toinen Pohjois-Amerikan joukkueista.

Nuoret Leijonat tarvitsee siihen hyvän onnistumisen ja vastapuolen pienoisen epäonnistumisen. Yllätyksen, pienehkön sellaisen. Ja kun MM-kisoja tahkotaan ratkaisuvaiheessa paras yhdestä, yhden päivän vireystilalla on valtava merkitys.

Marginaalit ovat kutistuneet U20-tasolla etenkin Suomen osalta viimeisen kymmenen vuoden aikana sen verran rivakasti, että MM-kullasta spekuloidaan vuosi toisensa jälkeen. Suomella on jälleen laadukas valmennusprosessi taustalla, ja penkin takana yksi maan parhaista kiekkovalmentajista.

Se on tietysti hyvä, mutta sen ei saisi antaa liiaksi hämärtää kokonaiskuvaa, eli sitä, että Pohjois-Amerikassa ollaan tietyissä asioissa edellä.