HIFK:n päävalmentajaksi siirtynyt Ville Peltonen on muokannut pelikirjaansa Lausannen ajoilta korkeatempoisempaan suuntaan

Ville Peltonen siirtyi täksi kaudeksi HIFK:n peräsimeen. Seuraikoni on valmentanut viimeisen viiden vuoden aikana neljä vuotta Sveitsissä, joista kaksi kautta Lausanne HC:n päävalmentajana. Viime kaudella Peltonen toimi Toni Söderholmin apuvalmentajana Saksan A-maajoukkueen penkin takana.

Peltonen sai kenkää Lausannesta kesken kauden 2019–2020. Ulkopuolelta katsottuna potkut tuntuivat erikoisilta. Aiemmalla kaudella Peltonen oli johdattanut joukkueen runkosarjan kolmanneksi ja myös meneillään olevalla kaudella seura oli jälleen kiinni pudotuspelipaikassa. 

Nyt Peltonen on kuitenkin palannut Helsinkiin ja lähtee viemään omannäköistään projektia eteenpäin HIFK:n kanssa. Total Hockey Forever –podcastissa Peltonen maalasi pelillisiksi huoneentauluikseen kovan intensiteetin sekä päivitetyn oikeanlaisen agressiivisuuden ja kovuuden - mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan.

Katsoin muutamia Lausannen otteluita kaudelta 2019–2020 Peltosen ollessa joukkueen peräsimessä, ja hänen pelikirjastaan löytyi selviä periaatteita ja toisaalta myös puutteita.

Täytyy muistaa, että nuo ottelut antavat vain suuntaa siitä, millaista jääkiekkoa HIFK lopulta tulee pian alkavalla kaudella pelaamaan. Peltosella on nyt eri pelaajamateriaali, valmennustiimi sekä myös olosuhteet seuralegendana operoidessaan. Pelikirjaa on myös varmasti ehditty päivittämään reilun viimeisen vuoden aikana, mistä nähtiin jo maistiaisia HIFK:n ensimmäisessä harjoitusottelussa.

Peltosen pelikirja Sveitsissä oli varsin konservatiivinen

Lähdetään liikkeelle siitä, miten Lausanne puolusti omalla alueellaan Peltosen alaisuudessa. Joukkueen puolustusalueen puolustuspelaaminen oli suurilta osin hyvin toimivaa, joskin varsin konservatiivista.

Laitahyökkääjät puolustivat normaalisti viivaa ja jos kiekko päätyi maaliviivan taakse, laiturit pudottivat B-pisteiden viiksien tasolle. Puolustajat pelasivat omat miehensä pois maalin edustalla ja keskushyökkääjä puolestaan pelasi puolustajien ja laiturien keskellä, reagoiden sen mukaan, mihin vastustaja kiekkoa pelasi. Sentteri päätyi hyvin harvoin seuraamaan omaa miestään keskustan ulkopuolelle. 

Tässä etuna oli se, että vastustaja ei helpolla pääsyt murtautumaan hyville maalipaikoille, mutta toisaalta Peltosen suojatit joutuivat aika ajoin pitkiin pyörityksiin ja niiden aiheuttama väsymys altisti puolustusvirheille. Lausanne myös tuplasi hyvin maltillisesti, vaikka se olisi voinut mahdollisesti avata saumoja katkaista vastustajan hyökkäyksiä nopeammin.

Kiekon saatuaan joukkue lähti paineen alla omista liikkeelle usein lyhyillä tai puolipitkillä syötöillä. Peltosen joukkue haki harvoin pitkiä repiviä syöttöjä vastustajan siniviivan tuntumaan. Jokaisessa katsomassani ottelussa Lausanne myös avasi peliä keskustan kautta vastustajaansa enemmän. Tätä seurasi yleensä kolmea kaistaa pitkin hyökkääminen. Puolustajat osallistuivat myös aktiivisesti tukemaan hyökkäyksiä.

Hyvin harvoin näkyi tilanteita, missä puolustajat olisivat joutuneet olemaan omillaan hyökkääjien odottaessa keskialueella avaussyöttöä. Välillä laiturit saattoivat nousta keskialueelle, mutta silloinkin keskushyökkääjä oli yleensä puolustajien lähettyvillä tarjoamassa syöttöpaikkaa.

Lausannen pelaamien kontrollilähtöjen määrä ja laatu vaihteli suuresti vastustajan mukaan. Suurimmaksi osaksi ratkaisuna oli laadukkaan keskialueen ylittämisen sijasta päätykiekko. Usein Peltosen joukkueella ei myöskään ollut mahdollisuutta pelata hidasta lähtöä, kun pelin virtauksen päällä ollut vastustaja pakotti joukkueen lähtemään liikkeelle nopeasti omalta alueeltaan.

Lausannen suora- sekä vastahyökkäykset olivat puolestaan laadukkaita ja joukkue loikin usein niiden kautta maalipaikkoja vastustajaansa enemmän. Hyökkäysalueen hyökkäyspelissä kuitenkin näkyi Lausannen ehkä isoin pelillinen ongelma: maalipaikoille pääseminen kulmapelien kautta.

Joukkueen hyökkäysalueen hyökkäyspelaaminen perustui siihen, että kaksi hyökkääjää olivat maalinedustalla luomassa maskia, kun taas viivan tuntumassa puolustajat sekä yksi hyökkääjä – yleensä sentteri – pelasivat paikanvaihtopeliä ja pyrkivät joko toimittamaan kiekkoa maalille tai pääsemään laidan kautta murtautumaan kohti keskustaa.

Monesti kiekollisella pelaajalla ei kuitenkaan ollut avonaisia syöttöpaikkoja, jolloin käytännössä ainoaksi ratkaisuksi jäi pelata kiekkoa viivaan. Tämä teki vastapuolelle puolustamisen turhan helpoksi.

Kiekon menetettyään Lausannen puolustusvalmius oli siltä osin kunnossa, että pelin alla oli käytännössä aina kolme pelaajaa. Hyökkäysrytminsä vuoksi joukkue ei kuitenkaan päässyt kiekon menetettyään useinkaan antamaan laadukasta painetta, vaan joutui vetäytymään keskialueelle. 

Kaksivaiheinen karvauspelaaminen oli hyvin puolustusorientoitunutta, sillä Lausanne pelasi trapia peräti 23-26 kappaletta ottelua kohden katsomissani otteluissa. Keskialueella muodostelma oli usein hyvin alhaalla sekä passiivinen. Silloin tällöin kaivettiin esiin myös 1-2-2-mallinen trap, jossa kärkipelaaja meni paineistamaan kiekollista pelaajaa aktiivisemmin. 

Puolustusvoittoisuus näkyi myös prässipelaamisessa: kaksi hyökkääjää antoivat painetta ja kolme pelaajaa olivat melkein siniviivalla asti, josta sitten reagoitiin, mikäli karvaajat saivat vastustajan ahtaalle. 

Alkavaan kauteen peilaten onkin mielenkiintoista nähdä, miten HIFK tulee Peltosen alaisuudessa pelaamaan ja kuinka paljon esimerkiksi Lausannen ajan tietyistä varovaisista piirteistä siirtyy Nordenskiöldinkadulle HIFK:n ollessa pelaajamateriaalin puolesta monena iltana vastustajaa vahvempi.

Ensimmäinen ottelu antoi merkkejä lisääntyneestä aktiivisuudesta

HIFK kohtasi kauden ensimmäisessä harjoitusottelussa perjantaina 6.8. Olli Jokisen Jukurit, voittaen ottelun jatkoajalla lukemin 5–4. Ottelusta paistoi elokuisen jääkiekon elementit hienoisen höntyilyn ja yli-innokkuuden muodossa, joista suurin osa oli kuitenkin karissut pois kolmanteen erään mennessä.

Jos Jukurit-ottelun HIFK:ta vertaa siihen miten Lausanne pelasi Peltosen alaisuudessa, pelaamisesta oli löydettävissä selviä painotuseroja.

Ensimmäinen silmään iskenyt asia oli HIFK:n hyvin voimakas eteenpäin puolustaminen. Puolustajilla oli selvä pyrkimys ajaa rohkeasti vastaan ja valtaosa näistä pintsauksista oli onnistuneita. Välillä esiintyi tilanteita, joissa Jukurit oli avannut pelin laitaan ja HIFK:lta oli kolmesta neljään pelaajaa tukkimassa painollista laitaa kiekonriiston toivossa.

HIFK pelasi myös trapia, etenkin kolmannessa erässä, mutta prässipelaaminen oli selvästi isommassa osassa kuin Lausannen otteluissa.

Toinen selvä erottava tekijä oli rohkea ja aktiivinen hyökkäysalueen pelaaminen. HIFK:n viisikon pelaajat vaihtoivat hyökkäysalueella jatkuvasti paikkaa pyrkien Jukurit-pelaajien selustaan. Puolustajat tekivät jatkuvasti nousuja kulmiin ja maalille. Rohkeus hyökkäyspelissä näkyi etenkin kiekollisessa toiminnassa viivassa sekä siinä, kuinka pitkään yksittäiset pelaajat uskalsivat pysyä kiekossa. Tämä tuotti HIFK:lle myös kuusi ylivoimamahdollisuutta.

Eetu Koivistoisen 4–2-maali oli erinomainen esimerkki HIFK:n hyökkäysalueen hyökkäyspelistä: kiekkoa kierrätetään ränniä pitkin, kiekottomat vaihtavat paikkoja ja lopulta selustaan hiipinyt Koivistoinen pääsee laukomaan kiekon takatolpilta tyhjiin.

Yhden harjoitusottelun perusteella on turha tehdä liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä, mutta ottelu antoi jotain osviittaa siitä, minkälaista jääkiekkoa HIFK alkavalla kaudella tulee pelaamaan ja miten Peltosen pelikirja on muuttunut Sveitsi-vuosilta: aggressiivisempaan ja aktiivisempaan suuntaan.