Jussi Ahokas on TPS:ssä uransa kovimmassa paikassa – turkulaisten pelaaminen on vielä ronskisti keskeneräistä

Turun Palloseura on kenties Liigan yksi tuulisimmista paikoista. Tai ainakin ollut. 

Perinteikäs, menestynyt seura ajelehti kriisistä toiseen, kunnes viime kaudella urheilutoiminta vakiintui ja rauhottui. Rauli Uraman kädenjälki näkyi.

Raimo Helminen oli tavallaan nappiosuma valmentajaksi. Hän sieti ja kesti TPS:ään kohdistuvat paineet, odotukset ja huhupuheet. 

Se on oikeastaan tuoreen TPS-päävalmentajan Jussi Ahokkaan koetinkivi. Valmentajana hän on pätevä, ja riittävän pätevä TPS:ään. Sen hän osoitti KooKoossa ja sitä ennen nuorten maajoukkueessa.

Mutta onko hän riittävän kypsä, riittävän itsevarma, riittävän uskottava nimenomaan TPS:ään? 

Onko hänellä niin hyvä metodi ja ennen kaikkea, uskooko hän metodiinsa myös heikompina hetkinä, jotta hänen prosessinsa sietää huhupuheet ja paineet?

Se on Jussi Ahokkaan iso testi.

Se on kova testi myös siinä mielessä, että TPS ei ole tällä kaudella pelaamassa mestaruudesta. Sellaisia referenssejä joukkueen pelaamisessa on. Kuinka Ahokas sietää heikot hetket kauden aikana?

Helmisen sensaatiokausi Turussa teki siinä mielessä Ahokkaalle hallaa, että tuoreen valmentajan on vaikea laittaa paremmaksi. 

Puolusta eteenpäin

Pelillisesti TPS:ssä ei ole isoja yllätyksiä.

Ahokkaan pelitapa on jokseenkin geneeristä Suomi-lätkää. Tausta Jääkiekkoliitossa siinä mielessä näkyy.

Ehkä isoin tekijä, joka erottaa Ahokkaan pelitavan monesta muusta Liiga-joukkueesta, on puolustuspelaamisessa voimakas eteenpäin puolustamisen priorisointi.

Siinä, missä valtaosa Liiga-joukkueista pelaa korostuneen kaksivaiheisesti, Ahokkaan TPS pyrkii puolustamaan eteenpäin ja paineistamaan niinäkin hetkinä, kun moni muu joukkue keskittyy kontrolloimaan keskialuetta.

Pyrkimys on vähintään ohjata vastustajan kiekollista pelaajaa ja toisaalta pyrkiä riistämään kiekko aina kun mahdollista.

Yleinen narratiivi jääkiekossa on nimenomaan tuo tiukka kaksivaiheisuus, ja että vain kaksivaiheisella puolustamisella voisi menestyä, mutta asia ei ole niin yksinkertainen. Kyse on ennemmin pelaamisen mekanismien toteuttamisen laadusta. 

Eli jos TPS:n periaatteena on puolustaa eteenpäin, sen sijaan, että kritisoisimme TPS:ää vetäytyvän trapin puutteesta, on analysoitava, kuinka hyvin TPS toteuttaa omaa pelitapaansa.

Ahokas on puolustuspelaamisen ja prässipelaamisen osaaja. Hänellä on ollut johdonmukainen linja puolustuspelaamisessa, ja hänen joukkueensa ovat perinteisesti toteuttaneet täsmällisesti ja laadukkaasti eteenpäin puolustamisen periaatetta. 
 

Ensimmäisessä klipissä, joka on runkosarjan avauspelistä Lukkoa vastaan, näkyy mainiosti TPS:n puolustamisen ydinfundamentit. Ahokkaan joukkue haluaa käynnistää puolustamisen aina mahdollisimman ylhäältä ja läheltä kiekkoa. Toisin sanoen TPS välttää syvälle vetäytymistä, tiivistä blokkia, jossa hyökkäys ikään kuin vain ”otetaan vastaan”. 

TPS pyrkii puolustaessaan kontrolloimaan kiekon sijaintia, ohjaamaan sitä haluamaansa paikkaan ja kyttäämään hetkiä, jolloin voidaan yrittää riistää kiekko.

TPS:n pelaamisen keskeneräisyys näkyy kuitenkin myös puolustettaessa, erityisesti niissä hetkissä, kun viisikko jää sellaiseen puolitilaan puolustamaan. Eli ei ole täysin selvää, paineistetaanko ja millä tavalla.
 

Yllä olevassa klipissä näkyy tämä dilemma. Puolustuspelaamisen periaatteet ja mekanismit eivät ole pelaajille vielä kristallinkirkkaita. Tällaisissa, hieman pysähtyneemmissäkin tilanteissa Ahokkaan visiona on todennäköisesti se, että TPS pystyisi yhä jatkamaan jalkatyöllä ja viuhkapaineella kiekollisen paineistamista ja ohjaamista.

Nyt se vaihtaa huonolla hetkellä, pelaajat jäävät melko staattiseen tilaan ja etäisyydet ovat suuret. Lukko hyödyntää sen pitkällä, murtavalla syötöllä selustaan.

Rautalankaa

TPS:ää ei ole laskettu aivan suurimpien mestarikandidaattien joukkoon tälle kaudelle. Pelillisesti siihen on löydettävissä perustelut.

Hyökkäyspelaamisessa Ahokkaan joukkue ei ole, eikä myöskään todennäköisesti kauden aikana nouse erityisen mullistavaksi joukkueeksi pelillisesti. Hyökkäyspelaamisessa näkyy tietyt perusrakenteet, kuten kolmen kaistan hyökkääminen, mutta ei mitään erityistä vahvuutta.

Itse asiassa hyökkäyspelaamisessa näkyy joitain hieman konservatiivisia ja ”vanhentuneitakin” rakenteita.

Näin on erityisesti hyökkäysalueen hyökkäyspelaamisessa, jossa TPS on tietyllä tapaa hieman konservatiivinen. Rakenne on hyvin usein muotoa 2–3, jossa kaksi puolustajaa täyttää siniviivaa ja kolme hyökkääjää häärää syvemmällä. 

Ei synny toisteisesti voimakkaita, hyvin koordinoituja rotaatioita. On toisinaan puolustajien kurkkailuja siniviivalta ja puolustajien nousuja, mutta hyvin usein TPS ajautuu hyökkäysalueen pelissään lähelle laitoja ja siniviivan kulmaa.

Se johtuu nimenomaan hieman jähmeästi hyökkäysalueen täytöstä, joka ei luo optimaalisia rakenteita ja syöttökulmia hyökkäysalueen peliin.
 

TPS:ltä puuttuu hyvin usein kolmannen pelaajan tuki siniviivalla, eikä kolmatta pelaajaa tuoda ylös kovin systemaattisesti. Tämä johtaa siihen, että puolustajat ajautuvat kiekon kanssa siniviivan kulmaan, jossa vaihtoehdot ovat vähissä, ja painopisteen vaihtaminen on liki mahdotonta. 

Se myös nostaa riskitasoja, koska puolustusvalmius kärsii. Jos puolustaja ajautuu kiekollisena staattiseksi siniviivan kulmaan ilman syöttövaihtoehtoja, vastahyökkäyksen riski on ilmeinen.

Siksi hyökkäysalueen pelaamisen evoluutio on globaalisti kehittynyt siihen suuntaan, että hyökkäysaluetta täytetään usein samoin periaatteita kuin ylivoimalla. Tällöin siniviivan ylle muodostuu kolmio, jossa painoton puolustaja nousee siiveelle, eikä jää siniviivalle.

TPS:llä on voimakas prioriteetti siinä, että hyökkääjät pystyvät oman yksi vastaan yksi -tilanteen kautta punnertamaan itsensä maalinedustalle. Hyökkäysalueen pelistä puuttuvat tehokkaat mekanismit, joilla TPS voisi ensinnäkin säilyttää kiekonhallinnan pitkiä aikoja, vaihtaa painopistettä ja siten puolustavan viisikon rintamasuuntaa ja murtaa keskilinjaa tehokkaasti.

Miksi näin on?

Ahokkaan KooKoo ei ollut erityisen ”moderni” hyökkäysalueen pelin joukkue. Voi olla, että Ahokas ei ole tämän osa-alueen huippuosaaja.

Ja toisaalta: TPS:n hyökkäysalueen pelin tavoite on luoda mahdollisimman usein mahdollisimman paljon uhkaa maalinedustalle. Hyökkäysten pituus ja toisaalta luotujen maalintekotilanteiden absoluuttinen laatu eivät ole prioriteettilistan kärjessä.
 

Mitä uhkakuvia tästä seuraa TPS:lle?

Hyökkäysalueen pelaamisesta voi tulla helposti väkisin puskemista, jolla TPS luo, vaivoin, korkeintaan keskinkertaisia maalintekotilanteita ja pelin jälkeen valittelee heikkoa maalinteon tehokkuutta. 

Lisäksi lyhyet hyökkäykset, joissa kiekko pelataan nopeasti maalinedustalle, heikentävät TPS:n otetta ja kontrollia pelistä. Vastustaja ei joudu puolustamaan pitkiä aikoja.

Se nähtiin jo avausottelussa Lukkoa vastaan.

Kausi näyttää, kuinka ehdoton Ahokas on periaatteidensa kanssa vai tuleeko hyökkäysalueen pelaamiseen monipuolisuutta ja lisää kontrollia. Ja toisaalta kausi näyttää, voiko tällaisella, varsin rautalankamaisella hyökkäysalueen pelaamisella vielä menestyä, kun samaan aikaan pelin evoluutio on muokannut voimakkaasti nimenomaan hyökkäysalueen hyökkäyspelaamista.

TPS ei ole riittävän monipuolinen?

TPS pelannee varsin uskottavan kauden, mutta mestarikandidaatista ei ole tässä kohtaa perusteltua puhua.

Joukkueen pelaamisessa näkyy paljon selkeitä rakenteita ja sovittuja asioita, mutta ehkä olennainen kysymys on se, kuinka monipuolinen TPS lopulta on, erityisesti hyökkäämisen osalta?

Viime kauden mestari Lukko näytti, että mestaruuteen tarvitaan erittäin hyvin hiotut pelin vaiheet kauttaaltaan. Ei riitä, että muutama osa-alue on vahva.

TPS on joukkue, joka aiheuttaa vastustajalle vaikeuksia puolustamisen ja kiekonriistämisen kautta. Joukkue tehnee paljon maaleja kiekonriistojen jälkeen.

Mutta mitä muuta sillä on tarjottavanaan?

Tällä hetkellä näyttää siltä, että ei riittävästi muuta.