Tommi Niemelä on jo kulttuuriperintökohde, mutta tällä kaudella häntä vasta mitataan

Tommi Niemelä, tuo iloinen luokkaretken johtaja.

Mies, joka valmentaa markkinoimalla itseään ja markkinoi itseään valmentamalla. Hölösuu, joka pitäisi julistaa Vierumäen valmennuskulttuurin keskeisimmäksi kulttuuriperintökohteeksi.

Niemelä on sopivan letkeä. Hän on sopivan nuori valmentaja, sellainen moderni tyyppi. Hän kertoo sopivasti asioista pilke silmäkulmassa. Hän on tosissaan, mutta ei liian tosissaan. Hän puhuu riittävästi kehittymisestä, kehittämisestä, kasvamisesta ja prosesseista. Matka on tärkeä, erittäin tärkeä, kaikkein tärkein. Hän muistaa puhua myös itsestään. Hän muistaa muistuttaa, että valmentaja on pelaajia varten ja että palvellaan pelaajia ja sellaista.

Kyllä, kulttuuriperintökohteen aineksia!

Toisen kauden Pelicans-päävalmentaja valotti ajatusmaailmaansa varsin ansiokkaasti taannoin Jatkoajan jutussa. Sitaatit ovat, kuten odotettua, pitkiä. Niitä lukiessa voi suorastaan aistia leppoisan hymyn sitaattien takana.

Pelicansin viime kausi, ensimmäinen Niemelän alaisuudessa, oli jokseenkin menestys. Runkosarjassa kuudes sija ja pudotuspeleissä varsin tasainen vääntö TPS:n kanssa palauttivat Pelicansiin uskottavuutta. 

Niemelän perkaus viime kaudesta oli Jatkoajan jutussa seuraava.

”Kyllä me ehdottomasti siihen prosessiin oltiin tyytyväisiä. Tulos on aina lopputulos jostain teoista ja voidaan ajatella, että tulos olisi voinut olla erilainen. Mutta se on toisaalta kanssa aina kauhean rehellinen. Se prosessi sillä joukkueella, mikä meillä viime kaudella oli ja niillä jätkillä niin se riitti tuohon lopputulokseen.”

Onko niemelämäisempää letkautusta kuin tämä?

Tämän kauden tavoitteista hän sanoi seuraavaa.

”Varmaan se tulee olemaan jossain määrin se lopputulosajatus, mutta meidän iso tavoite tulee olemaan tälläkin kaudella se että keskitytään päivästä toiseen siihen että tulisimme paremmaksi ja uskotaan, että sen kautta se lopputulos on hieno.”

Kaunista, pehmeää, 2020-luvun arvoihin sopivaa diskurssia. Tavoite on subjektiivinen, hämärä prosessi. Kehittyminen ja oppiminen. Matka, kasvaminen. Lopputulos tulee sieltä sitten.

On prosessi ja se sitten riittää johonkin. Sen jälkeen voidaan sanoa, että tämä prosessi riitti nyt tähän. Sitten seuraavalla kaudella on uusi prosessi ja katsotaan, mihin se prosessi sitten riittää.

Mutta, vakavasti, se, kuinka Niemelän iloinen luokkaretki kantaa ensimmäistä kautta pidemmälle, nähdään nyt. Toinen kausi on päävalmentajalle aina, etenkin onnistuneen ensimmäisen kauden jälkeen, kova paikka ja testi.

Pelicans ei ole nyt pelaajamateriaalin osalta liiemmin vahvistunut. Iso, iso palanen viime syksyn menestyksessä oli Ryan Lasch. Keväällä Hannes Björninen oli paikoin pitelemätön, ja ennen kaikkea johtava pelaaja kaukalossa. 

Sellainen pelaaja pystyy kompensoimaan paljon. Nyt Niemelällä ei ole Björnisen kaltaista pelillistä johtajaa, ellei kauden aikana hieman arvoituksellisesta kokoonpanosta sellaista pomppaa.

Mutta entä mitä Niemelä sanoi pelaamisesta, pelitavasta?

”Me uskomme, että meidän pitää päästä hallitsemaan pelin virtausta. Se vaatii sitä, että meidän pitää hyökätä laadukkaasti, jotta voimme puolustaa läheltä, jotta me voidaan hyökätä taas vähän lähempää ja hyökätä pidempään. Sitten toisaalta jos emme puolusta läheltä hyvin, niin joudumme puolustamaan vähän pidempään, jolloin joudumme hyökkäämään vähän väsyneempänä ja silloin yleensä se virtaus on sitten meitä vastaan.”

Siinä se on, jääkiekko pelinä Tommi Niemelän kielellä. Tässä on, peräti, aineksia suomalaisen jääkiekkoilun pelitaktiseksi huoneentauluksi.