Suomi eteni olympiafinaaliin puolustustaistelun turvin, mutta kultaa ei ole tulossa ilman rajua parannusta kiekolliseen pelaamiseen

Suomen ja Slovakian välinen olympialaisten välieräkohtaaminen oli kaikkinensa hyvin erikoinen ottelu. Suomi voitti rajusti päälle painaneen Slovakian 2–0, vaikka Leijonien kiekollinen peli romahti käytännössä nolliin avauserän jälkeen.

Tuloksesta iso kiitos menee Suomen laadukkaalle puolustuspelaamiselle sekä ennen kaikkea jälleen erinomaisesti maalilla torjuneelle Harri Säterille, jonka torjuntatyöskentely on ollut vahvaa läpi turnauksen.

Laskeva pelillinen trendi

Suomen ottelun paras 20-minuuttinen oli avauserä, joskaan sekään ei ollut erityisen laadukas. Leijonat kyllä kontrolloi kiekkoa melko paljon, mutta se tapahtui enimmäkseen omalla kenttäpuoliskolla eikä täten realisoitunut hyökkäysalueen pyörityksiksi tai maalipaikoiksi.

Sakari Mannisen viimeistelemä avausmaali syntyi ensimmäisestä vähänkään pidemmästä päätypelistä erän loppupuolella, mikä kertoo sekä positiivista että negatiivista Leijonien hyökkäyspelaamisen suhteen. Päätypelin lähtiessä rullaamaan Suomi kyllä luo maalipaikkoja, erityisesti voittamalla irtokiekkoja maalinteon tukitoimien turvin. Ongelma on se, että näitä kyseisiä päätypelejä on nähty läpi turnauksen aivan liian vähän. Leijonat ei saa toisteisesti siirrettyä pelin painopistettä vastustajan päätyyn, sillä hyökkäykset katkeavat liian nopeasti.

Suomen kokoonpanoa leimaa tietynlainen tasapaksuus. Joukkue on täynnä yleispelaajia, mutta erityisen vahvoja hyökkäyssuunnan pelaajia ei kokoonpanosta löydy, ainakin jos katsotaan tämän turnauksen antia. Ykkösketjun muodostama UFA-kolmikko on takonut KHL:ssä kovia tehoja, mutta edes kyseinen ketju ei ole syystä tai toisesta saanut siirrettyä huippuvirettä olympiakaukaloon. 

Slovakia-kamppailussa oli isossa kuvassa samanlaisia elementtejä kuin puolivälieräottelussa Sveitsiä vastaan. Sveitsiäkin vastaan kiekollisen pelaaminen laatu lopahti 3–0-johtoasemassa. Slovakiaa vastaan kiekollisen pelaamisen laatu oli vuorostaan melko heikkoa heti toisen erän alusta lähtien, jonka jälkeen se heikkeni entisestään loppua kohden.

Toisessa erässä Suomen viisikoiden etäisyydet kasvoivat turhan pitkiksi, peliä pakotettiin pystyyn ja puolustajat kuskailivat kiekkoa, mikä aiheutti Suomelle epäsuotuisan pelin virtauksen. Leijonien puolustajat olivat pitkien etäisyyksien vuoksi pulassa Slovakian korkean prässin kanssa, sillä helppoa syöttöpaikkaa ei ollut tarjolla.

Tämä johti siihen, että kiekollinen peli ei toiminut ja Slovakia sai toistuvasti kiekonhallinnan itselleen. Pitkien etäisyyksien ja viisikon repaleisuuden vuoksi avauserässä erinomaisesti toiminutta matalaa trapia ei myöskään saatu organisoitua riittävän usein, minkä johdosta Slovakia pääsi tulemaan liian helposti hyökkäysalueelle sen jälkeen, kun Suomi oli pelannut siirtokiekkoa keskialueelle. 

Kolmannessa erässä Suomen kiekollisesta pelaamisesta ei ollut enää tietoakaan Slovakian vyöryessä päälle. Leijonat pelasti erinomaisen tiivis ja sitoutunut puolustuspelaaminen sekä Säterin torjunnat maalilla; runsaasta kiekonhallinnasta huolimatta Slovakia ei juurikaan päässyt huippupaikoille päätöserässä. Iso pelastava tekijä oli myös, ettei Suomi ottanut koko ottelussa yhtään jäähyä. 

Kiekollisen pelaamisen on oltava parempaa finaalissa

Olematon kiekolla pelaaminen, jatkuva kiekosta luopuminen ja sen roiskiminen pois omalta alueelta läpi kolmannen erän ei ole tyypillistä Jukka Jalosen joukkueen jääkiekkoa. Kun kiekollinen pelaaminen ei missään vaiheessa turnausta ole ollut kunnossa lyhyitä pätkiä lukuun ottamatta, herää kysymys, onko joukkueen prosessissa kaikki kunnossa?

Tulee finaalissa sitten vastaan Ruotsi tai Venäjä, on selvää, että Suomen pitää pystyä nostamaan hyökkäyspelaamisen laatuaan roimasti niin tasaviisikoin kuin ylivoimalla, joka oli tänään niin ikään heikkoa. Muuten kaikkien aikojen mahdollisuus olympiakultaan jää aivan liikaa Säterin huippuvireen ja tuurin varaan.