Suomi voitti historiallisen olympiakullan suvereenilla suorituksella – finaaliottelu oli Jukka Jalosen pelikirjaa parhaimmillaan

Leijonat voitti historiansa ensimmäisen olympiakullan päihittämällä loppuottelussa Venäjän olympiakomitean joukkueen tyylipuhtaalla esityksellä. 2–1-numeroin päättynyt finaali oli käytännössä koko ajan Suomen hallinnassa, vaikka Venäjä piti kiekkoa ajoittain verrattain paljon.

Suomen puolustuspelaaminen oli huipputasoa läpi turnauksen, mistä kertoo se, ettei joukkue päästänyt tasaviisikoin yhtään maalia avausottelun jälkeen, mikä on melko käsittämätön suoritus. Finaaliottelun suhteen elintärkeä tekijä vahvan puolustus- ja maalivahtipelin lisäksi oli kuitenkin myös parantunut hyökkäyspelaaminen, jota peräänkuulutettiin kiekollisesti heikompien puolivälierän ja välierän jälkeen. 

Leijonat pystyi pelaamaan pidempiä päätypelejä myös ensimmäisen erän jälkeen, mikä mahdollisti paremman pelin virtauksen hallinnan, eikä Suomen täytynyt tyytyä pelkästään kilpikonnapuolustukseen johtoasemaan päästyään.

Finaaliottelu suoraan Suomen käsikirjasta

Suomen ehjin 60-minuuttinen ei olisi voinut tulla parempaan paikkaan. Jos jokaisessa turnauksen aiemmassa ottelussa Suomen pelaamisessa oli nähtävissä selkeitä kehityskohteita, finaaliottelusta niitä olisi pitänyt etsiä suurennuslasilla, erityisesti olosuhteet ja vastustaja huomioiden.

Heti ensimmäisestä vaihtokierrosta lähtien Suomi pelasi tasapainoista peliä niin hyökkäys- kuin puolustussuuntaan, halliten täten pelin virtausta. Hyvän jakson katkaisi Hannes Björnisen ottama rangaistus korkeasta mailasta, jonka Venäjän olympiakomitean joukkue hyödynsi nopeasti iskemällä ylivoimamaalin vain 18 sekunnin jälkeen. Suomi ei kuitenkaan lamaantunut takaiskusta, vaan jatkoi siitä, mihin se ennen maalia jäi.

Puolustuspelaaminen oli Suomelta jälleen totutun vahvaa, kuten se oli läpi turnauksen. Mies vastaan mies -sapluuna ei vuotanut missään vaiheessa, ja vaikka vastapuoli hallitsi ajoittain pidempiä aikoja kiekkoa ja pääsi hyökkäysalueelle, ei Suomi päästänyt Venäjän olympiakomitean joukkuetta juurikaan maalipaikoille. Ja silloin harvoin kun se päästi, oli erinomaiset kisat pelannut Harri Säteri viimeisenä lukkona ottamassa kiekot kiinni.

Raudanluja puolustussapluuna myös selvästi lamaannutti vastapuolen kiekollista pelaamista, mikä satoi yhä enemmän Suomen laariin mitä pidemmälle peli eteni.

Vahvan puolustuspelaamisen lisäksi iso tekijä oli jo edellä mainittu hyökkäyspelaaminen, joka otti hurjan harppauksen Slovakia-välierästä. Esimerkiksi Venäjän olympiakomitean joukkueen tolppatrapiin Leijonat vastasi vieläkin lyhyemmillä viisikon etäisyyksillä, hyökkääjän hakiessa kiekon käytännössä puolustajan lavasta ennen keskialueen ylittämistä.

Myös Suomen ylivoimapelaaminen oli finaalissa parempaa kuin aiemmissa otteluissa, vaikka tulos jäi syntymättä. Kolmen ylivoiman aikana Leijonat loi hyvän määrän paikkoja, mutta Säterin tavoin vahvan ottelun pelannut Ivan Fedotov torjui tilanteet tyylikkäästi.

Toisessa erässä oli toki jaksoja, joiden aikana Suomen kiekollinen pelaaminen herpaantui vastapuolen paineen alla ja Leijonat pelasi paljon siirtokiekkoja keskialueelle. Vaikka se ei ollut sitä mitä joukkue olisi halunnut tehdä, joukkue osoitti nöyryyttä pelaamalla kiekkoa ulos alueelta silloin kun peli sitä pyysi, mitä seurasi jälleen puolustuspelin jatkaminen tiiviillä viisikolla. Avainasia oli, että tällaiset jaksot olivat finaalissa nimenomaan jaksoja, eivätkä kokonaisia eriä. 

Hyökkäyspelistä puhuttaessa täytyy nostaa erityisesti esiin Suomen pelillinen moottori: nelosketju. Nelosketju oli jälleen koko pelin paras ketju, eikä ole vääryys sanoa, että kyseessä oli Leijonien laadukkain ja tasaisin kolmikko myös koko turnauksen mittapuulla.

Björnisen sentteröimä ketju oli kerta toisensa jälkeen se, joka pitkän puolustusjakson päätteeksi vei kiekon hyökkäyspäätyyn, pelasi pitkän päätypelin ja Suomi pääsi sitä kautta paremmin pelin rytmin päälle. Sillä oli lopulta valtavan iso merkitys pelin virtaukselle ja siihen, että muut ketjut pääsivät myös vyöryttämään kiekkoa hyökkäysalueelle puolustamisen sijaan.

Toki jokainen ketju hoiti finaalissa osansa, ja myös pimennossa välierässä ollut Suomen ykkösketju nosti tasoaan ilahduttavasti. Ykkösketjun kiekon vyöryttäminen hyökkäysalueella ja Teemu Hartikaisen kiekon suojaaminen vastustajan maalin takana toivat välillä mieleen isät vastaan pojat -asetelman.

Jos ei lasketa Venäjän olympiakomitean joukkueen tekemää ylivoimamaalia, pelasi Suomi käytännössä täydellisen jääkiekko-ottelun jokaisella osa-alueella, pelaamalla juuri sitä, mitä peli kulloinkin pyysi. 

Se, jos jokin, on Suomen jääkiekkohistorian ylivoimaisesti parhaan jääkiekkovalmentajan Jukka Jalosen pelikirjaa parhaimmillaan.