Kultaa kotikisoista havitteleva Suomi lähestyy peliä Jalosen pelikirjalle tyypillisesti, mutta Leijonat ei saa siitä enää samanlaista kilpailuetua kuin aikaisempina vuosina

Jukka Jalosen valmentama Suomi pelaa pitkälti samanlaista jääkiekkoa kuin aiempinakin vuosina, mutta neljä edellistä EHT-ottelua hävinnyt joukkue ei vakuuttanut viimeisissä valmistavissa otteluissa ennen MM-kisoja.

Suomi pelasi kyseisissä otteluissa ihan hyvällä rakenteella, mutta yksittäisille pelaajille sattui etenkin keskialueella paljon kiekonkäsittelyvirheitä tai harhasyöttöjä, jotka vesittivät pelin virtausta Suomen osalta. Lisäksi hyvin epätyypilliseen tapaan Leijonat antoi omalla alueella melko paljon maalipaikkoja suhteessa siihen mitä joukkue pystyi itse luomaan hyökkäyspäässä.

Leijonat on kuitenkin todistanut pystyvänsä kehittämään pelaamistaan turnauksen edetessä, joten en jaksa vielä tässä vaiheessa olla hirveän huolissani, jos rankan leirityksen läpikäyneet pelaajat eivät olleet raikkaimmillaan EHT-peleissä.

Tällä hetkellä hyökkäyspeli vaikuttaisi olevan pitkälti Sakari Mannisen ketjun varassa, joten Leijonien kannalta iso kysymys liittyy siihen, miten ketjut tulevat lopulta asettumaan, kun kaikki kisapassit ovat leimattu. 

Joukkueeseen varmuudella liittyvä Mikael Granlund on iso lisäys Leijonien hyökkäyskalustoon, ja on mielenkiintoista nähdä, mihin lopputulokseen Jalonen kumppaneineen tulee Granlundin pelipaikan suhteen. Asetetaanko hänet Mannisen ja Teemu Hartikaisen viereen, vai saako hän vedettäväkseen kokonaan omaan ketjuun, jolloin potentiaalisia tehoketjuja olisi yhden sijasta kaksi?

Tuorein EHT-ottelu Tšekkiä vastaan tarjosi kisoja ajatellen myös mielenkiintoisen asetelman, sillä Kari Jalosen luotsaama joukkue pelasi liki yksi yhteen siten miten Suomi pelaa, ja vieläpä hallitsi ottelua suurimmaksi osaksi Suomen omilla aseilla. Tätä taustaa vasten Tšekki tarjoaa Suomen kannalta kenties mielenkiintoisimman vastuksen alkusarjaa ajatellen. 

Kansainvälinen jääkiekko kehittyy, ja suomalaisittain on hienoa seurattavaa, miten esimerkiksi Jalosen ja Saksa-käskijä Toni Söderholmin kaltaiset henkilöt vievät suomalaista valmennusosaamista maailmalle.

Peruselementit eivät ole muuttuneet

Suomen pelaamista on käsitelty viimeiset vuodet niin paljon, että Jalosen joukkueen pelin yleiset periaatteet lienevät suurimmalle osalle jo enemmän kuin tuttuja. 

Maalin takaa lähteviä perinteisiä viivelähtöjä pelataan noin kymmenestä kappaleesta aina yli kahteenkymmeneen kappaleeseen ottelua kohden, riippuen kyseisen kamppailun luonteesta.

Keskialuetta ja hyökkäyssiniviivaa ylitetään rintamana kolmea kaistaa pitkin lyhytsyöttöpelin turvin ja kenttätasapaino säilyttäen kohti maalia. Hyökkäysalueen hyökkäyspelissä pelataan pitkiä päätypelejä, jossa kiekkoa kierrättämällä ja siinä pysymällä pyritään väsyttämään vastustajaa, jotta vastapuoli sortuisi rikkomaan ja ylivoimakoostumukset pääsisivät ratkomaan pelejä.

Hyökkäysalueen pelaaminen ei itsessään tuota maalipaikkoja kuin yhteen tai kahteen osumaan tasaviisikoin, sillä Leijonat ylläpitää 2–3-mallilla jopa hieman ylikorostettua puolustusvalmiutta, mikäli peli kääntyy omaa kenttäpuoliskoa kohden.

NHL:n kautta maajoukkueeseen ja siitä myös Liiga-joukkueeseen tulleessa 2–3-mallissa kaksi hyökkääjää luovat kahden kerroksen maskin, kolmannen hyökkääjän ollessa puolustajien kanssa viivan tuntumassa, josta kiekkoa toimitetaan maalille ja pyritään pääsemään jatkopeleihin sitä kautta käsiksi. Ajoittain kolmas hyökkääjä on myös kolmantena miehenä luomassa maskia ja auttamassa mahdollisen irtokiekon voittamisessa.

Keskialueella Leijonat pelaa tuttua matalaa trapia 3–2-muodossa noin kahtakymmentä kertaa ottelua kohden, riippuen jälleen ottelun kulusta. Puolustusvalmiutta ylläpitävää ja laadukkaasti keskialuetta puolustavaa Suomea vastaan onkin vaikea luoda maalipaikkoja suorista hyökkäyksistä.

Puolustusalueen pelaaminen tarkkailussa

Viimeisistä EHT-otteluista Suomen osalta jäi ehkä suurimpana kysymysmerkkinä puolustusalueen puolustuspelaaminen, jossa tapahtui Leijonille epätyypillisiä asioita. Puolustuspelaamista on muutettu puhtaasta mies vastaan mies -vartioinnista enemmän aluepuolustamiseksi, mikä näytti tuottavan ajoittaisia vaikeuksia kommunikoinnin ja alueiden täyttämisten suhteen. Lisäksi yksittäisille pelaajille sattui heikkoja vaihtoja ja jopa alibipuolustamisen rajamailla pelaamista.

Kiekko tuntui kiinnostavan puolustavaa viisikkoa valtavasti, mikä avasi pahimmillaan vastapuolelle vapaan väylän ykkössektoriin puolustavan pelaajan selustaan, johon kiekko myös ajoittain pystyttiin pelaamaan. Lisäksi sattui tilanteita, joissa maalinedusta ylimiehitettiin, mutta toista vastustajan puolustajaa ei pitänyt kukaan ja hänelle jätettiin valtavasti tilaa operoida viivassa.

Parhaimmillaan Suomi toisaalta pystyi muun muassa katkaisemaan vastustajan orastavat hyökkäysalueen pyöritykset tuplaamalla laitojen lähellä tai kulmissa. Leijonat tulee todennäköisesti parantamaan aiempien turnausten tapaan pelaamistaan peli peliltä, ja luultavasti myös oman alueen puolustuspelaaminen tulee kehittymään huomattavasti organisoidummaksi ja jämäkämmäksi.

Parhaimmillaan Leijonat nimittäin pystyy liki dominoimaan peliä, vaikkei se edes hallitsisi kiekkoa. Kultaan päättynyt helmikuun olympiaturnaus on tästä erinomainen esimerkki. Tätä taustaa vasten on mielenkiintoista peilata, miten Suomi pystyy puolustus- ja maalivahtipelillä pimentämään vastapuolen hyökkäyspelaamista.

Ensimmäiset vastaukset tähän saadaan perjantaina, kun Leijonat kohtaa turnauksen avausottelussa Norjan.